...kirjoitus

Koko päivä mennyt netissä pyörien. Lähinnä olen tutkiskellut eri deittisivustoja. Rekisteröidyinkin yhteen semmoiseen, vaikken uskokaan löytäväni sieltä yhtään mitään tai ketään...mutta kokeilenpa ihan vaan mielenkiinnosta.

En vain oikein osaa nettideittailua. Profiiliin en suostu laittamaan kuvaa, tunnistettavuuden vuoksi. Sillä tavalla olen ujo, ja vanhanaikaisuudestani kertoo se, että haluan tulevan mieheni etsivän minut...ei toisinpäin. Esittelyteksti profiiliin on vaikea kirjoittaa, mitä sitä kertoisi, jotta kertoo tarpeeksi muttei liikaa. Millä sanoilla saisi itsensä, toiveensa ja halunsa kerrotuksi oikealla fiiliksellä.

Huoh, en usko tuohon tapaan löytää kumppania ollenkaan. Ja on yksi asia, jonka vuoksi tiedän minulle kumppanin löytymisen olevan vaikeaa, ja joka rajaa tarjontaa. Olen pitkäaikaistyötön, kutsun itse tilannettani elämäntapatyöttömyydeksi. Työttömyys johtuu depressiostani ja sen jälkeisestä sosiaalisesta eristäytymisestäni, vieraisiin ihmisiin liittyvistä ahdistuksistani, koulutuksen puutteestani, sekä ylpeydestäni tehdä paskapalkalla paskaduunia. Harva minua siis ymmärtää, enkä sovi yleisesti vallalla oleviin arvoihin.

Olisin varmaan onnellisin maalla asuen, hoitaen omaa puutarhaa, kasvimaata, eläimiä ja kotia. Mutta itselläni yksin ei näillä näkymin tule olemaan mahdollisuutta toteuttaa unelmaani, enkä edes ilman puolisoa haluaisi. Tuntuu mahdottomalta löytää mies, joka suuremmalla rahallisella panostuksella kanssani tuollaiseen elämäntapaan lähtisi, pelkästä rakkaudesta. Nykyisin kun on vähintään pärjättävä omillaan ja monet haluavat säilyttää omat rahansa (avioliitossakin) vain omaan käyttöönsä. Ja mitään "sugar daddya" en halua, sellaiseen en pystyisi. Eli hyvä- ja suurisydäminen, sekä jollain tapaa erikoislaatuinen tulevan mieheni pitää olla.

Ja kyllä, luonteestani kertoo paljon se, että mietin parisuhdeasioita aika paljon ajastani. Jos ensin saisin parisuhteen osalta oman elämäni vakaaksi, olisin erittäin hyvä parisuhde- tai seksuaalineuvoja tai -terapeutti.

"Rakkaudella, Odel" 

...kirjoitus

Lueskelin ensimmäistä kertaa muiden blogeja, lähinnä noita avioeroista kertovia. Hassua, miten erilailla ihmiset ottavat avioliiton ja eron.

Tuntuu välillä, että vaadinko liikaa, kun haluan, tarvitsen ja kaipaan onnellisen parisuhteen. Onnellisen ylä- ja alamäkineen. Alitajuisesti esimerkkinäni varmasti toimii vanhempieni avioliitto, joka on kestänyt kohta kolmekymmentä vuotta. Eikä heilläkään helppoa ole aina ollut, ovathan he saaneet lapsekseen minut, ja pahinta mitä voi olla; pikkuveljeni kuoli vain muutaman vuoden ikäisenä 18 vuotta sitten. Hullua, että veljeni kuolemasta on jo k a h d e k s a n t o i s t a -vuotta, muistan nimittäin edelleen kaiken hänen kuolemaansa liittyvän, parhaiten sen millaiselta veljeni näytti päivän ikäisenä kuolleena, maatessaan ruumishuoneen pöydällä kyljellään, veri pakkautuneena kasvojensa toiselle puoliskolle. Katsoin pikkuveljeni ruumista sekunnin, mutta näky on poltettu sieluni silmien eteen. Siksi sanon teille, että ei raha ja materia, maine, kunnia tai valta. Vaan rakkaus, perhe ja läheisyys.

Niin, tuohon ex-avioliittooni...Tapasimme ex-aviomieheni kanssa yökerhossa kolme vuotta sitten. Se oli "rakkautta", eli himoa ensi katseesta lähtien. En harrasta yhdenyönjuttuja, mutta silloin en voinut vastustaa. Paha vaan, että mies oli silloin vielä naimisissa edellisen vaimonsa kanssa. Minä, jota oltiin petetty törkeästi edellisessä suhteessani, en välittänyt paskan vertaa miehen silloisesta avioliitosta. Joku viisas olisi osannut ilman ennustamisen lahjaakin kertoa silloin, kuinka suhteemme lopulta käy. Että ei tule toimimaan. Ja sitä saa, mitä tilaa. Eli minä yksinäisyydessäni ja tyhmyydessäni tilasin paskaa...Ja sitä sitten sainkin oikein sylin täydeltä. Vähän aikaa sitten tuntui, että uin otsaani myöten paskassa, ja hukun siihen. Kunnes hyppäsin paskalammikosta viimeisillä voimillani ylös, ja nyt pesen itseäni.

Tuntuu, että vain odotin koko avioliittoni. Ensin odotin, että hän eroaa. Sitten odotin, ettähän tulee kotiin. Nyt olisi pitänyt odottaa vuosia, että hänellä vihdoin tulisi olemaan aikaa minulle. Kuulemma sitten vanhuudenpäivinä olisimme viettäneet laatuaikaa...Taisin kirjoittaa tavatessamme otsaani "hyväksikäytettävä idiootti".

Huomasin, ettei meillä ollut muuta yhteistä kuin mahtava seksi, muttei se riitä. Tuntui, ettei minulla ollut avioliitossa oikeuksia, vain velvollisuuksia ja vaatimuksia. Vaatimuksia, joita en kyennyt täyttämään. Mieheni asunnossakin minulla oli kyllä aamusta iltaan hommia, siivousta, ruuanlaittoa, lastenhoitoa, kaupassakäyntiä, hakemista, tuomista, sitä tätä ja tota. Mutta päätösvaltaa mihinkään en saanut. Ja...olihan minulla omakin koti...jota en kunnolla ehtinyt edes siivota, koska sain olla kotonani vain kun mies "antoi luvan". Yhteistä aikaa meillä ei ollut, mieheni nukkuin päivisin, minä öisin. Pari kertaa seksiä viikossa oli meidän yhteinen aikamme, läheisyys, hellyys ja kaikki minkä teimme kahdestaan. Ja kun minä haluan JO miehen, jonka kanssa on yhteinen koti, jonka kanssa teemme asioita yhdessä, nukumme yhdessä, teemme päätökset yhdessä, hellimme ja rakastelemme. Eli jaamme elämämme toistemme kanssa.

En silti vihaa miestä, ei hän osannut toisella tapaa. Paljon kestin, kaiken annoin anteeksi, en vaan jaksanut enää.

Nyt on helppo olla. Ja takaisin en palaa, sen lupaan itselleni, koska olen jotenkin ihmeellisesti parin viime vuoden aikana oppinut rakastamaan myös itseäni. Ja tajunnut, että itse ne rajat on vedettävä, ja pidettävä niistä kiinni.

Tänään mies soitti, oli niin surkeana, kertoi niin kovasti kärsivänsä joutuessaan olla erossa minusta. Kuuntelin tyynenä, ja kerroin nätisti hänen kyllä selviävän, ja itseni myös. Tuntui hyvältä, kun huomasin ettei manipulointinsa enää tehoa minuun kuin ennen. Hyvä minä.

Nyt hymyillen unimaailmaan.

"Rakkaudella, Odel"

 

...kirjoitus.

Olen 26-vuotias yhden lapsen ja yhden koiran mami. Olen hiukan erakkoluonteinen, kapinallinen haaveilija.

Tammikuussa hain eroa niin rakkaasta, mutta rikollisesta, ongelmaisesta ja ongelmallisesta miehestäni. Siis nykyisin ex-miehestäni, koska yhteenpaluuta en, huolimatta rakkaudestani ja intohimostani häneen, edes harkitse.

Luulin jo, että olen oppinut olemaan yksin, mutta huomaankin olevani yksinäinen ja kaipaavani todellista elämänkumppania. Emme ex-mieheni kanssa koskaan edes asuneet yhdessä, ja avioliittomme ei ollut lähelläkään sellaista, jota avioliitoksi haluan kutsua. Todellisuuteen asti ne nimet vihkitodistuksessa eivät yltäneet. Mutta en ole vihainen, enkä katkera, vain surullinen ja pettynyt. Kaipaan miestä, jonka kanssa jaamme elämämme loppuun asti. Kodin, päätökset, rakkauden, hellyyden, seksin, ilot ja surut.

Olen täysin parisuhdeihminen, mutta koen olleeni koko elämäni ilman todellista PARIsuhdetta. Vain ohimeneviä suhteita. Tuntuu, kuin ihmiset olisivat elämässäni vain lyhyillä läpikulkumatkoilla. Kaipaan ja tarvitsen pysyvyyttä. Vihaan kun ihmiset tulee ja menee, eikä minua ole tehty vaihtuviin seurustelu, avo- tai avioliittoihin. Olen täysin yhden miehen nainen, en vain vielä tunne sitä Yhtä ja Oikeaa Miestä. Mielenkiinnolla odotan milloin hän minut löytää.

Yksi tärkeä asia, joka teidän tulee heti tietää. Eri uskonnoista, kirkoista ja maailman tekopyhyydestä huolimatta... Olen aina tiennyt, että Jumala on olemassa, että Hän rakastaa, suojelee ja ohjaa minua. Siltikin vaikka en aina haluaisi, enkä aina kuuntele tai tottele. Rukoilen, että tapahtukoon Isä Jumala Sinun Tahtosi, vaikka itkisin ja huutaisin ymmärtämättömyydessäni vastaan. Monesti olen kuiskannut, joskus tuskissani huutanut; Jumala auta. Ja lapsen uskollani vakuutan, aina olen avun saanut, tavalla tai toisella, monesta pahasta olen päässyt ja olen edelleen elossa.

Kirjoittelen epäsäännöllisen säännöllisesti, eli aina kun haluan kertoa teille.

"Rakkaudella, Odel"