...kirjoitus

Lueskelin ensimmäistä kertaa muiden blogeja, lähinnä noita avioeroista kertovia. Hassua, miten erilailla ihmiset ottavat avioliiton ja eron.

Tuntuu välillä, että vaadinko liikaa, kun haluan, tarvitsen ja kaipaan onnellisen parisuhteen. Onnellisen ylä- ja alamäkineen. Alitajuisesti esimerkkinäni varmasti toimii vanhempieni avioliitto, joka on kestänyt kohta kolmekymmentä vuotta. Eikä heilläkään helppoa ole aina ollut, ovathan he saaneet lapsekseen minut, ja pahinta mitä voi olla; pikkuveljeni kuoli vain muutaman vuoden ikäisenä 18 vuotta sitten. Hullua, että veljeni kuolemasta on jo k a h d e k s a n t o i s t a -vuotta, muistan nimittäin edelleen kaiken hänen kuolemaansa liittyvän, parhaiten sen millaiselta veljeni näytti päivän ikäisenä kuolleena, maatessaan ruumishuoneen pöydällä kyljellään, veri pakkautuneena kasvojensa toiselle puoliskolle. Katsoin pikkuveljeni ruumista sekunnin, mutta näky on poltettu sieluni silmien eteen. Siksi sanon teille, että ei raha ja materia, maine, kunnia tai valta. Vaan rakkaus, perhe ja läheisyys.

Niin, tuohon ex-avioliittooni...Tapasimme ex-aviomieheni kanssa yökerhossa kolme vuotta sitten. Se oli "rakkautta", eli himoa ensi katseesta lähtien. En harrasta yhdenyönjuttuja, mutta silloin en voinut vastustaa. Paha vaan, että mies oli silloin vielä naimisissa edellisen vaimonsa kanssa. Minä, jota oltiin petetty törkeästi edellisessä suhteessani, en välittänyt paskan vertaa miehen silloisesta avioliitosta. Joku viisas olisi osannut ilman ennustamisen lahjaakin kertoa silloin, kuinka suhteemme lopulta käy. Että ei tule toimimaan. Ja sitä saa, mitä tilaa. Eli minä yksinäisyydessäni ja tyhmyydessäni tilasin paskaa...Ja sitä sitten sainkin oikein sylin täydeltä. Vähän aikaa sitten tuntui, että uin otsaani myöten paskassa, ja hukun siihen. Kunnes hyppäsin paskalammikosta viimeisillä voimillani ylös, ja nyt pesen itseäni.

Tuntuu, että vain odotin koko avioliittoni. Ensin odotin, että hän eroaa. Sitten odotin, ettähän tulee kotiin. Nyt olisi pitänyt odottaa vuosia, että hänellä vihdoin tulisi olemaan aikaa minulle. Kuulemma sitten vanhuudenpäivinä olisimme viettäneet laatuaikaa...Taisin kirjoittaa tavatessamme otsaani "hyväksikäytettävä idiootti".

Huomasin, ettei meillä ollut muuta yhteistä kuin mahtava seksi, muttei se riitä. Tuntui, ettei minulla ollut avioliitossa oikeuksia, vain velvollisuuksia ja vaatimuksia. Vaatimuksia, joita en kyennyt täyttämään. Mieheni asunnossakin minulla oli kyllä aamusta iltaan hommia, siivousta, ruuanlaittoa, lastenhoitoa, kaupassakäyntiä, hakemista, tuomista, sitä tätä ja tota. Mutta päätösvaltaa mihinkään en saanut. Ja...olihan minulla omakin koti...jota en kunnolla ehtinyt edes siivota, koska sain olla kotonani vain kun mies "antoi luvan". Yhteistä aikaa meillä ei ollut, mieheni nukkuin päivisin, minä öisin. Pari kertaa seksiä viikossa oli meidän yhteinen aikamme, läheisyys, hellyys ja kaikki minkä teimme kahdestaan. Ja kun minä haluan JO miehen, jonka kanssa on yhteinen koti, jonka kanssa teemme asioita yhdessä, nukumme yhdessä, teemme päätökset yhdessä, hellimme ja rakastelemme. Eli jaamme elämämme toistemme kanssa.

En silti vihaa miestä, ei hän osannut toisella tapaa. Paljon kestin, kaiken annoin anteeksi, en vaan jaksanut enää.

Nyt on helppo olla. Ja takaisin en palaa, sen lupaan itselleni, koska olen jotenkin ihmeellisesti parin viime vuoden aikana oppinut rakastamaan myös itseäni. Ja tajunnut, että itse ne rajat on vedettävä, ja pidettävä niistä kiinni.

Tänään mies soitti, oli niin surkeana, kertoi niin kovasti kärsivänsä joutuessaan olla erossa minusta. Kuuntelin tyynenä, ja kerroin nätisti hänen kyllä selviävän, ja itseni myös. Tuntui hyvältä, kun huomasin ettei manipulointinsa enää tehoa minuun kuin ennen. Hyvä minä.

Nyt hymyillen unimaailmaan.

"Rakkaudella, Odel"